Tampereen Työväen Teatteri (Salmelainen): Itseen kirjoitettu

Jaa jaa. Taas olen oppositiossa. Yleisö hurrasi ja arvosteluissa on ylistetty. Mutta kyllä oli teatterin keinot jätetty käyttämättä. Hö. Ollaan teatterissa, niin miksi pidetään esitelmiä sen sijaan että näytellään, ja annettaisiin yleisön tuntea ja kokea ja oivaltaa?

Didier Eribon on oikea henkilö, sosiologian professori, jonka kirjaan näytelmä perustuu. Hänen juurensa ovat työväenluokassa. Ainakin näytelmän mukaan hän on hävennyt taustaansa ja perhettään, ja käytännössä hylännyt heidät. Inhonnut isäänsä, jonka kuolema tuo hänet nyt äitinsä luo puimaan asioita. Didierin hahmo on ärsyttävän itsekeskeinen ja kyvytön empatiaan, hänen jatkuviin ja jatkuviin ja jatkuviin vatvomisiinsa oli vaikea päästä tunnetasolla mukaan. Ainut ajatuksen tasolla yhtään samaistuttava hahmo oli äiti, koska kyllähän se kamalalta ajatukselta tuntui, että oma lapsi häpeäisi ja hylkäisi ja lähettäisi mitättömän postikortin pari kertaa vuodessa. Sinikka Sokan laulu on myös aina nostalgista, että siitä pojot. Mutta muuten valitettavan etäiseksi ja samantekeväksi jäi tuokin hahmo.

Oikeassa elämässä yhteiskuntaluokkien erot ovat tietenkin selvät, Suomessakin, mutta varmasti vielä enemmän Ranskassa. Mihin ympäristöön synnyt määrittää elämääsi ja valinnan mahdollisuuksiasi ratkaisevasti. Didierin kohdalla ajatukseksi kuitenkin tuli, että mikäli hän ei olisi ollut homo ja tuntenut sen takia niin syvää erilaisuutta ja ulkopuolisuutta, ei hänellä välttämättä olisi herännyt niin ehdoton tarve päästä pois, eikä olisi päätynyt yliopistoon. Ihan hyvin olisi voinut ajautua lihanleikkaajaksi hänkin veljensä tavoin.

Oli näytelmässä hyviäkin hetkiä – esim. kun Didierille selviää äidinäidin historia sodan aikana. Ja hän raivolla paasaa että mitä, miksei isoäiti toiminut vastarintaliikkeessä tai pelastanut juutalaisia tai sabotoinut tehtaita. Ja ihan mielenkiintoinen oli myös teoria siitä, kuinka maskuliinisuus on ainut jäljelle jäävä vallan muoto, kun kaikki muu ympäriltä viedään. Ja kuinka tästä ahtaasta roolista joutuvat eniten kärsimään heteromiehet. Tämäkin Didierin ulostulo oli vaan toteutettu saarnan muodossa, ja vielä niin että hän kertoo kuinka hyvä ystävänsä Edouard Louis on tämmöisen jutun kekannut.

Äärioikeiston suosion nousun käsittely olisi voinut olla hienoa ja tärkeää, mutta nyt täysin hukattu mahdollisuus. Itse kun on toiminut lääkärinä tyhjenevällä tehdaspaikkakunnalla, missä monelta työpaikka menee ja elinikäiset säästöt häviävät kun asuntojen arvo romahtaa. Ja ymmärtänyt kuinka silloin jokaista eniten kiinnostaa vain oma selviytyminen, eikä niinkään maahanmuuttajien tai seksuaalivähemmistöjen oikeuksiin keskittyminen tai oopperan elinvoimaisuus. Tuollaisen väliin äärioikeistolla on hyvä sauma iskeä kylvämään katkeruutta ja jakamaan porukkaa meihin ja niihin muihin. Nyt näytelmässä iroinisoitiin äärioikeiston kannattajia ja samalla alleviivattiin tätä kahtiajakoa, paitsi että ne muut olivat nyt ne äärioikeiston edustajat ja meihin kuuluivat sitten samanmielisinä tällaisen näytelmän katsomossa istuvat liberaalit kulttuurisnobit.

Ihan paljon ajatuksia tästä heräsi, ja erittäin hyvät keskustelut jälkikäteen. Minun on vaan niin vaikeaa kestää tuollaista saarnaamista ja vielä jo uskossa olevalle seurakunnalle. Tuli tunne, että tässä ei ketään aidosti provosoida. Paitsi että, hahaa, kyllähän minä provosoiduin. Joten ehkä se oli tahallista. Jospa tarkoitus olikin ärsyyntyä siitä Didieristä, että kasva nyt saatana aikuiseksi sinäkin.

Tosiaan muut ovat ylistäneet, että epäilemättä olen oppositiossa. Joten menkää ihmeessä katsomaan jos haluatte. Kunhan kerrotte sitten että mikä se juttu oli, joka minulta jäi oivaltamatta.