Katja Kallio: Taskupainos – Anna-Leena Härkösen elämästä
Anna-Leena Härkönen on ollut minulle olemassa tavallaan aina. Onhan hän syntynyt samana vuonna kuin minä, ja julkaisi Häräntappoaseen ollessaan lukion toisella.
Matkan varrella osan hänen romaaneistaan olen lukenut ja pitänyt niistä, hyvin ymmärrettävää ja samaistuttavaa, liikuttavaakin tekstiä. Ennen kaikkea olen kuitenkin rakastanut hänen kolumnejaan ja niistä koottuja kirjoja. Mikä nerokas kyky nähdä arkipäivän huvittavuus ja löytää aivan hulvatonta kerrottavaa. Muistan kuinka ostin jonkun niistä (Palele porvari?) lentokentältä matkalukemiseksi ja nauroin siinä portilla odottaessa niin jatkuvasti että yksi kansanedustaja tuli kysymään lukuvinkkiä.
Härkösen näyttelijyys on myös ollut tiedossa, erityisesti sen jollain tavalla poikkeuksellinen ja traumaattinen alku. Mutta yksityiskohtia en ollut hahmottanut. Hän oli siis jo ennen opiskelua ollut pääosassa Mikko Niskasen elokuvassa Mona ja palavan rakkauden aika. Pääosan lisäksi hän käsikirjoitti teosta Niskasen kanssa. Sitten hän pääsi suvereenisti TEAKiin sisään jo lukion toiselta, mutta Turkan mielivaltainen, julma, eriarvoinen toimintatapa, tuskin voi edes opetukseksi kutsua, särki Härkösen niin, että hän lopetti koulun ensimmäisen vuoden jälkeen.
Kaikki tämä aivan liian nuorena tullut valtava julkisuus, Turkan henkinen ja fyysinen väkivalta ja toisen kirjan kirjoittamisen vaikeus mursivat Härkösen niin, että hän palasi kotiseudulleen Kempeleelle kirjoittamaan ylioppilaaksi, koki perustavanlaatuista turvattomuutta ja epäonnistumista, vaipui syvään masennukseen ja yritti itsemurhaa. Vanhemmat tukivat minkä osasivat, mutta perhetaustakin oli poikkeuksellinen, uskonnollinen perhe ja Anna-Leena itse ollut mukana Pelastusarmeijan toiminnassa lapsena ja nuorena. Vanhoillinen ympäristö ei helpottanut tunteita joka taholle petetyistä odotuksista.
Hän pääsi sittemmin jatkamaan opintojaan Tampereella Nätyllä, ja vihdoin koki kilpailun sijaan yhteyttä muihin opiskelijoihin ja iloakin tekemisestään. Psyykkinen tilanne on kuitenkin läpi elämän ollut ei ehkä hauras, mutta miellyttämisen tarve erittäin vahva. Tausta, vastoinkäymiset ja isot menetykset, rakastumiset, riidat ja erot sekä auktoriteettikapina ovat muokanneet Härkösestä omanlaisensa, aidon ja rehellisen ihmisen, joka on korostetun tietoinen elämän rajallisuudesta.
Kahden nätyläisen äitinä oli tosi mielenkiintoista lukea millaista silloin opiskelu on ollut, ja millaista ehkä edelleenkin näyttelijän elämä on. Näyttelijän ja ohjaajan suhteesta, työskentelytavoista, esiintymiskammosta, työllistymisestä jne. Ja erilaisista julkisuuden tyypeistä ja joistain tutuistakin.
Läpi kirjan kävi myös ilmi tuon aikainen naisten kohtelu, joka itsellekin oli tavallaan annettua arkipäivää. Oikeutta omiin rajoihin tai turvallista tilaa ei ollut olemassakaan paitsi hyvällä tuurilla joskus ystävien kesken. Mutta usein valta-asemassa olevien miesten käytös oli kuvottavaa, ja tuon ajan yleisen tavan mukaan mistään ei puhuttu, ja Anna-Leenakin koki vastuukseen hoitaa tilanteet niin, ettei mies menetä kasvojaan ja elämä voi jatkua.
Tämä on äärimmäisen rehellinen ja raadollinen kuvaus yhden ihmisen elämästä ja kokemuksista. Vaikka kyseessä on poikkeusyksilö, on aika ollut sama kuin minkä itse on elänyt, ja siksi paljon on samaistuttavaa. Lisäksi teatterimaailman kuvaus, näyttelijän pään sisään pääseminen ovat äärimmäisen mielenkiintoisia, ja sama koskee ymmärrystä kirjailijan elämästä ja jatkuvasta havainnoinnista. Kiitollisena luki myös ymmärrettävä kuvausta siitä, miltä masennus, ahdistus, epäonnistuminen tuntuvat, auttaa yleistä ymmärrystä. Mieliala ei ole kiinni itsensä niskasta kiinni ottamisesta.
Kallio on kirjoittanut teoksen Härkösen kanssa vuosien kuluessa käymiensä keskustelujen pohjalta, ja vaikutelmaksi tulee, että kokemus on ollut Härköselle terapeuttinen, esiin on noussut poispainettuja muistoja jotka on voinut tässä julkisestikin käsitellä. Kirja on Härkösen suhteen minä-muodossa, mikä toimii hienosti, lisäksi Härkönen pääosin lukee äänikirjan. Ehdottomasti suosittelen.
