P.G. Wodehouse: Psmith ratkaisee.
Olen aina rakastanut Wodehousea, lapsuuden perheessäni käytettiin useita sanontoja, jotka olivat kirjailijalta peräisin. Näitä tulee luettua kuitenkin kausiluonteisesti, muistuu mieleen että ainiin P.G., ja siinä kohtaa ahmii kaiken mitä helposti käsiinsä saa. Ja sitten on taas pitkään taukoa. Nyt oli ihanasti ilmaantunut lukuaikapalvelimeen uusi kirja, ja lomalukemiseksihan Wodehouse on juuri sopivan kevyttä ja mahtavan yllätyksellisen ironista ääneen naurattavaa.
Valaisevaa oli myös googlata kirjailijasta. Kuinka ensimmäinen 96 kirjasta ilmestyi 1902 ja viimeinen 1975. P.G. muutti 1912 Hollywoodiin ja asui sekä siellä että Ranskassa. Toisen maailmansodan aikaan oli saksalaisten vankina, ja tästäkin väänsi sitten jotain vitsikästä radio-ohjelmaa. Mistä seurasi sen aikainen cancelointi ja P.G. muutti pysyvästi Yhdysvaltoihin. Tämä varmaan selittää sen, että kirjailijan välittämä kuva Britanniasta on jatkuvasti pysyvä ja sama, ensimmäistä maailmansotaa edeltävä. Kahelit, tyhjää toimittavat aateliset hulppeissa kartanoissaan ajautuisivat vaikka mihin kiipeleihin, jos ei olisi sanavalmiita ja taitavia käytännön ihmisiä apuna. Näistä perustyypeistä Jeeves ja Bertie Wooster ovat tietenkin kaikkien tuntemat herkulliset hahmot, mutta on niitä muitakin, esimerkiksi Blandingsin linnan porukka.
Ja pääasiassa Blandingsissa säädetään menemään tässäkin tarinassa. Psmith (p ei äänny) on taustaltaan yläluokkainen nuori mies, jonka isä on kuitenkin menettänyt ensin omaisuutensa ja sitten henkensä, joten Psmith on nykyään köyhä ja itsenäisesti selviämässä maailmassa. Tähän asti on testattuna sukulaisen kalatehtaalla työskentely, ja sen jälkeen onkin selvää, että mikä tahansa työ kyllä sopii, kunhan kaloja ei ole mukana.
Kaikeksi onneksi Psmith ei ole mikään jahkailija, vaan toimii (ja puhuu) aina kun tilaisuus tarjoutuu. ”Psmith oli perustaltaan ihminen, joka otti vastaan, mitä elämä soi, ja aina parempi, jos se soi jotakin epäloogista. Kohtapuoliin, hän tuumi mielessään, hänen olisi pakko poistua jonkin tekosyyn varjolla tuon toisen ihmisen elämästä, mutta ennen sitä tilanne näytti tarjoavan viihdyttäviä mahdollisuuksia.” Joten Blandingsiin päätyy myös Psmith, runoilijan statuksella, ihmeellisen naisen lumoamana ja kyseenalaisella tehtävänannolla. Sopivan paljon muutakin porukkaa tiluksilla häärää, kuka mistäkin syystä.
Läpi kirjan tietty farssimaisuus tulee mieleen nerokkaasta ajoituksesta, jatkuvista väärinkäsityksistä ja sankarhahmon sekä kertojanäänen yllättävistä ja hykerryttävistä kielikuvista. ”Viestisisällön loppupäähän keskittyneenä Psmith ei ollut kirjettä lukiessaan suuresti ajatellut koristetta, jota hänen oli määrä käyttää, ja vasta kun floristi oli hänen pyydettyään krysanteemia ilmestynyt yhtäkkiä näkyviin pusikon takaa niin kuin Macduffin armeija Dunsinanessa, hän tajusi, mitä hänellä alati korrektina ja pikkutarkkana pukeutujana oli vastassaan.”
Mikäli P.G. Wodehouse ei ole tuttu, niin kannattaa perehtyä, vaikka sitten tämän kirjan avulla. Mutta kaikki tähän mennessä luettu on toiminut samalla, iäti ilahduttavalla tavalla. Ehdottomalla varmuudella mitään suuria oivalluksia tai kannanottoja ihmisen syvimpään olemukseen tai maailman tilaan näistä ei ole odotettavissa. Hattarankevyttä ja riemastuttavaa, vanhanaikaisen sivistynyttä viihdettä sitten kyllä. Eli suosittelen. Onko muilla (eriäviä?!?) mielipiteitä?
