Rovaniemen Teatteri & Pistekollektiivi: Vesisaaren Alma (Tampereen Teatterikesä)
Noniin. Tässä oli sitten tulkinta Reidar Särestöniemen äidin tarinasta. Historiallinen fakta että kotoisin Pohjois-Norjasta. Kauppiaan tytär, mezzosopraano, jolle suositeltiin jopa jatko-opintoja Oslossa. Naimakaupan myötä asettui kuitenkin Kittilään hoitamaan taloa ja karjaa ja hurahtamaan lestadiolaiseksi ja saamaan seitsemän lasta, joista nuorin Reidar. Jostakin tullut myös ymmärrys, että hänellä oli näkijän lahjoja, mitä se sitten tarkoittaakaan.
Lähtökohtaisesti wikipedia-artikkeli olisi ollut minulle riittävä info tästä aiheesta, tai ei sekään tarpeen, koska ei pätkääkään kiinnostanut alkaa päällekään. Mutta toisaalta historia on täynnä vaiettuja naiskohtaloita, joten ehkä tästä aiheesta olisi voinut saada mielenkiintoisen, kiehtovankin näytelmän. Jos siis näyttelijöiden olisi annettu näytellä. Mutta nyt linjaksi oli valittu se, että näyttelijät lausuivat vuorotellen tekstiä kuin hidasta äänikirjaa ja jotenkin viitteellisesti elehtivät sen sisällön mukaan. Ehkä kuvaavin kohta oli se, että kotiseudulleen palaava Alma kuulemma laulaa laulun jollekin nostalgiselle hommalle. Katsomossa olin että jes, oiva tilaisuus ja varmaan se nyt ihan oikeasti jopa laulaa. Mutta ei. Tää vaan nyt olis laulanut tässä. Lisäksi syvää tunnetta luotiin sillä että puhuttiin ja liikuttiin mahdollisimman hitaasti ja jauhettiin täysin tyhjänpäiväsitä tekstiä todella pitkään.
Lavalla kaksi näyttelijää, jotka ehkä kerran koko esityksen aikana pääsivät näyttämään, että osaavat he näytelläkin kun lyhyt pätkä oli aitoa replikointia. Lisäksi kaksi sirkustaiteilijaa, joista Aapo Honkanen Reidaria esittäessään pyöri renkaalla yhden pätkän todella taitavasti ja voi jopa ajatella että ilmaisi hillitöntä luomisvoimaa siinä sitten. Muuten sirkusmeininkinä lähinnä turhaa keikkumista jollain lavasteena olevalla häkkyrällä. Että joo positiivista työllistää sirkustyyppejä, mutta olisihan se sitten hienoa saada kunnon wow-efektejä kehään.
Muuten lavalla vielä yksi hemmo vinguttamassa haitarilla mollivoittoista vaikerrusta. Paitsi siinä kohdassa kun puhuttiin Alman potentiaalisesta oopperaurasta niin soitti Suzuki kakkoskirjasta tutun menuetin, jota meidän lapset soitti alle kouluikäisinä. Nauratti. Lavasteet pelkistetyt, savun käytössä ei todellakaan säästelty, ja jokseenkin samat vaatteet oli kaikilla koko ajan päällä.
No mutta siis, selvästi katsomossa tästä todella moni piti, ja olihan tämä Teatterikesän ohjelmistoon ihan varta vasten valittu. Ja siis mahtavaahan se on, että on jokaiselle jotakin. Mitään minua hyvällä tavalla sytyttävää tässä ei kuitenkaan ollut. Kontrasti kaikkeen muuhun tällä viikolla nähtyyn aivan valtava. Onneksi. Koska jos tämä olisi ainut laji teatteria, niin hylkäisin katsomot heittämällä lopullisesti. Mutta posin kautta, kun nyt näihin sattumalta ajautuu, niin saahan näistä tosiaan mielenkiintoisen keskustelun aikaan ja terveellistä käydä oman kuplan ulkopuolella. Joku TW ei silti haittaisi.
Ehkä tämä toimii kuvauksena meikäläisen mausta. Että jos on nyt vaikka juuri tästä näytelmästä jyrkästi eri mieltä, niin sitten meillä vaan on erilaiset preferenssit. Sitä sattuu eikä haittaa. Halutessaanhan postauksiani voi lukea käänteisesti, että jos minä pidän, niin itse ei sitten todellakaan, ja päinvastoin. Sori.
