Lauri-Matti Parppei: Jossain on valo joka ei sammu

Moninkertainen Jussi-palkittu mennee vielä leffassakin ja kyllä oikeasti rakastan ja kannatan leffateattereita, isoa valkokangasta ja keskittymisen pakkoa. Itsellä kuitenkin tällä kertaa matala kynnys ja nythän-on-just-sopiva-väli veivät voiton ja vähän säälittävästi katsoin Ruudusta puhelimella.

Tarina ja tyypit ja niiden söpöys tuli silti selväksi näinkin. Pauli on klasarihuilisti, entinen ihmelapsi, joka on toteuttanut vain täydellisyyteen tyytyvää rooliaan ja elänyt  kaikkien valtavien odotusten mukaan. Kunnes ei vaan enää pysty, ja romahtaa. Nyt hän on Raumalla lapsuudenkodissaan toipumassa. Ja kohtaa Iiriksen, vilpittömän sekopään, ja tulee lähteneeksi mukaan tämän bändihankkeeseen. 

Rauman murre on oleellinen ja niin sympaattinen osa elokuvaa, ehkä myös symboli omana itsenä olemisesta eikä jonkun ahtaan roolin vetämisestä. Särisevä koira tuo oman absurdin lisänsä koko juttuun. Näyttelijäsuoritukset huippuja kaikki, varsinkin kun mukana on ensikertalaisia ja itseään näytteleviä paikallisia. Musiikki, eli mielikuvituksellisesti erilaisilla hilavitkuttimilla tuotetut anarkosyndikalistiset äänihyökkäykset loksauttavat leuan ihmetyksen kautta ihastukseen tai nauruun.

Mutta jos ette vielä ole nähneet, niin todellakin suosittelen. Varsinkin musiikki- ja ääni- ja kokeellinen taide -ihmisille, mutta älkää antako tämän määritelmän tökkiä, kyllä käy kaikille joita kiinnostaa inhimillisen elämän ulottuvuudet. Kokonaiselämyksenä leffateatterissa tai matalalla kynnyksellä suoratoistosta.