Ryhmäteatteri (Suomenlinna): Missä kuljimme kerran
Olin ajatellut että tämä jää väliin, koska en pidä Westön kirjoista, ja kun Ryhmiksen jutut on olleet vähän pettymyksiä viime vuosina. Sitä paitsi Ryhmiksen paikkaliputtomuus on ärsyttävä konsepti ja Suokkiinkin on melkoinen vaiva raahautua Tampereelta eestaas.
Tätä kuitenkin hehkutettiin joka paikassa todella paljon, ja kun vaihteeksi ei ollut osittain lapsille suunnattu esitys, niin ajattelin että mennään sitten. Odotukset olivat kuitenkin taas kerran aika alhaalla. Eli näin ollen en suoranaisesti pettynyt, mutta oikeassa olin, kyllä ei ollut mun juttu tämä.
Westön kirja seuraa muutamaa sukua ja niiden avainhenkilöitä 1900-luvun alusta 40-luvulle. Yläluokkaiset Cedi ja Lucy ovat sisarukset, Eccu Cedin ystävä ja rakastunut Lucyyn. Allu kuuluu työväenluokkaan, kunnostautuu sittemmin jalkapalloilijana ja on intohimosuhteessa Lucyn kanssa.
Esitys keskittyi ennen kaikkea sisällissotaan. Siihen johtanutta epätasa-arvoa ei kuitenkaan mitenkään avattu. Juu kaikkihan nämä taustat varmasti tietävät, mutta tunnetasolla tämä johti siihen, että kaikkea katsoi täysin ulkopuolelta. Että aha, nyt jostain syystä onkin yhtäkkiä punaiset vallassa. Kiertelevät takavarikoimassa valkoisten omaisuutta ja random murhailemassa ihmisiä. Kun valkoiset sitten pääsevät niskan päälle ovat motiivit jotenkin selvemmät. Cedillä kosto keulii ankarasti johtaen oikeistoradikalismiin kun Eccu taas saa elinikäiset traumat.
Näytelmässä historiankulku yksilöiden kannalta, ystävyys- ja rakkaussuhteet, suru ja menetykset esitetään jotenkin toteavasti, ulkokohtaisesti. Hahmojen tunteet eivät tunnu miltään. Joukkoteloitukset ja Eccun hajoaminen ensimmäisellä puoliajalla sekä kliseisen epämiellyttävän Cedin lyhyt romahdus toisella puoliajalla koskettavat hetken, mutta muuten kaikki on samantekevää. Helsinki kaupunginosineen on jossain roolissa myös, mutta ei värähtänyt sisimpäni ripsi tästäkään näkökulmasta.
Lisäksi tässäkin oli monessa kohtauksessa valittu linja, jossa näyttelijät kertovat mitä heidän hahmonsa tekee tai ajattelee sen sijaan että heidän annettaisiin näytellä se. En tykkää. Varmaan tällainen tekniikka mahdollistaa nopeamman juonenkuljetuksen, pidemmän ajanjakson kattamisen, mutta onko se muka joku itseisarvo?
Eri aikakausia symboloitiin paitsi ihan ok pelkistetyillä lavastuksella ja puvuilla, myös vähän myötähävettävillä ryhmäkoreografioilla. Lisäksi mukana oli muutamia ihan kauniita biisejä, jotka kyllä toimivat hyvin.
Summa summarum, ei siis mun kuppi teetä. Mutta lukemani mukaan monet ovat olleet ihan liekeissä. Tänään kaksi viimeistä loppuunmyytyä näytöstä, joten minun suosituksillani ei (tälläkään kertaa) ole mitään merkitystä. Mutta olisi kyllä mukava kuulla muiden ajatuksia? Onko kukaan meikäläisen kanssa samoilla linjoilla? Hurmahenkisissä aplodeissa ei kyllä tullut sellainen viba…
