Tampereen Työväen Teatteri: Wicked

Musikaalit on lapsesta asti olleet mulle se juttu. Ja Wicked on kiistämättä yksi niistä suurista, vaikka ei tähän mennessä henkilökohtaiseen top kolmoseeni ole yltänytkään. Mutta sen verran olen sitäkin rakastanut, että kaksi kertaa on tullut nähtyä Broadwaylla ja kaksi kertaa West Endissä. 

Wickedin tarina on hieno satu, jolla on oikeaa sanottavaa erilaisuuden sietämisestä. Varsinkin ensimmäisellä kerralla nyrjäytti lisäksi ihanasti pään Ihmemaa Ozin suhteen. Joten vähän enemmän saa irti, jos Oz on tuttu, ja miksei olisi koska yleissivistys ja Over the rainbow ja Judy Garlandin kohtalo jne. Mutta kyllä Wickedin tarina toimii itsenäisenäkin. Se on tarina erilaisuudesta, ystävyydestä, ennakkoluuloista, petoksesta, rakkaudesta, kelpaamisesta omana itsenään, oikein tekemisen ongelmasta. Tänä päivänä oikeastaan tosi ajankohtainen juoni, vähän kuin satuversio Antigonesta.

Mukana on hienoja klassikkobiisejä, joitain erittäin hauskoja ja joitain todella liikuttavia. Maailmalla myös tuotanto on ollut todella pro ja näyttävä, yleisesti ehkä visuaalisin musikaali mitä olen nähnyt. Viimeksi Lontoossa tuli Smaragdikaupungista assosiaatio Nälkäpelien Capitoliin. Rima oli siis todella korkealla, ja vähän pelkäsin että voidaanko täällä maalla mitenkään onnistua. 

Mutta huhhuh. Voitiin. Ihan huikea. Näyttämöllä ei ollut yhtään heikkoa lenkkiä. Ensemblessä kaikki lauloivat, tanssivat ja näyttelivät hyvin, bändi oli loistava. Musa juuri niin hyvä kuin se oikeasti on. Lavasteet ja tekniikka erittäin toimivat, puvut ei ehkä ihan niin överit kuin maailmalla, mutta huiput kuitenkin, ja ihailla täytyy kuinka sujuvasti lukuisat nopeat vaihdot toimivat.

Myös solistit olivat mahtavia. Nomi Enckell Glindana aivan suvereeni, hattu päästä. Laulu kansainvälistä huippuluokkaa ja koomikon taidot käsittämättömän luontevat. Myös Yasmine Yamanako Elphabana erittäin hyvä. Etukäteen mietin kuinka hänen vähän pop/soul-tyyppinen laulutyylinsä taipuu tähän, mutta turha pohdinta, hienosti ja suurella tunteella lauloi ja hyvin veti roolinsa muutenkin. Topias Keskitalo Fiyerona monipuolisen taitava ja uskottava pinnallisesta bilettäjästä pyyteettömäksi rakastuneeksi kehittyvä nuorukainen. Vili Saarela aivan hurmaava Boq, sydämensä menettänyt vilpitön uhrautuja, ja kun nyt tuli erikseen katsottua, niin mahtavasti täysillä roolissa koko ajan. Petra Karjalainen juuri sopiva Madame Morrible, Sofia Mustaniemi kaikin tavoin hieno Nessarosa ja Jyrki Mänttäri Tohtori Dillamondina ammattilainen. Timo Kahilainen ihan kelpo Velho, mutta olisihan siihen jonkun oikean näyttelijänkin laittaa.

Vaikka sitä omasta mielestään osaa sujuvasti englantia ja tarina oli hyvin tiedossa, niin tunnetasolla tämä suomenkielinen versio kolahti jotenkin todella kovaa. Muutenkin kielelliset vitsikkäisyydet toimivat hyvin, eli aivan mahtava suomennos, kiitos Hanna Kaila ja Reita Lounatvuori. Mutta hämmästyin siis itsekin, kuinka vuolaasti itkin, ei tämä tarina ennen minua ole näin liikuttanut. Osa ylitsevuotavasta tunteesta saattoi johtua siitä, että Tampereella ollaan, ja täällä on tällaisia tyyppejä ja teatteri, joka osaa ja uskaltaa tuottaa näin hienon kokemuksen. Samuel Harjanne on tosiaan kansainvälisen tason mahtava musikaaliammattilainen.

Itsellä on toinen lippu lokakuulle, jolloin ystävän lapsi, Sanni Lehto vetää understudyna Elphaban. Mutta pahasti näyttää siltä, että kyllä vähintään kerta sen päälle on tarpeen nähdä. Suosittelen tätä tosiaan kaikille yhtään musikaali-ihmisille. Ja kun tämä ei käsittääkseni mene kuin tämän syksyn, niin kovin kauan ei kannata lippuhankintoja miettiä. Koska jos tämä ei myy kaikkea loppuun, niin en sitten tiedä mikä? Tulkaa kauempaakin.