Lahden kaupunginteatteri: Lentävä ruotsalainen – Arktinen katastrofi 1897
Tositapahtumiin pohjautuva näytelmä vuonna 1897 käynnistyneestä projektista, jonka primus motor oli keski-ikäinen tukholmalainen insinööri, Salomon August Andre. Hän oli patenttitoimiston virkailija, joka uskoi vakaasti kehittäneensä systeemin, jolla valloitetaan Pohjoisnapa, ja ensimmäisenä maailmassa juuri ruotsalaisten toimesta. Tarkoitus oli lentää Huippuvuorilta vetyilmapallolla Pohjoisnavan yli ja laskeutua ihanasti sopivaan paikkaan ja saada Ruotsin lippu liehumaan kohteessa. Epäilijöitä projektille riitti, mutta niin myös innostuneita kannattajia, ja ehdokkaista mukaan valikoitui kaksi nuorta insinööriä, Nils Strindberg ja Kurt Frankel.
Homma meni kuitenkin vihkoon heti lähdössä, ohjaukseen tarkoitetut köydet ja purjeet putosivat eikä pallo ottanut korkeutta, mistä syystä lastia jouduttiin keventämään reilusti. Pallo laskeutui huomattavasti suunniteltua aiemmin, ja retkue jäi ahtojäille kiskomaan edelleenkin reilua kuormaansa. Tavaraa nimittäin oli, sekä tarpeellista että sitten enemmän ylellisyyskategoriaan menevää. Eikä tuon ajan menetelmillä omaisille tietenkään saanut sanaa, vaikka periaatteessa yritystä oli. En viitsi spoilata enempää, ihan näistä yksityiskohdista saadaan monta herkullista käännettä tarinaan. Mutta historiallinen fakta siis on, että kolmikko ei koskaan palannut kotiin, vaan hylkeenmetsästäjät tms löysivät vahingossa vainajat pikkusaarelta 33v myöhemmin. Mukana olleista muistiinpanoista, päiväkirjoista ja kirjeistä on sittemmin tehty paljon tutkimusta ja tulkittu tapahtumien kulkua.
Todellakin kertomisen arvoinen tarina siis. Ja toteutus Lahdessa tosi hieno. Aloitetaan tällä kertaa vaikka lavastuksesta, valoista ja äänistä, videoista. Harvoin muistan kokeneeni näin onnistunutta toteutusta niiden osalta, sekä visuaalinen puoli että äänet olivat huiput. Että ihan niiden takia kannattaa käydä kokemassa. Näyttelijäntyö oli myös aivan loistavaa, erityisesti pääosien esittäjien osalta. Tapani Kalliomäki Andrena, Vilma Kinnunen Frankelina ja Veeti Vekola Strindberginä olivat mahtavia, kukin omanlaisena uskottava persoona. Sivuosien esittäjät myös erittäin hyviä, joskaan ihan aina ei joka repliikistä saanut selvää.
Tarina kulki kronologisesti, ensin reissua pedattiin, sitten oltiin välillä kolmikon matkassa ja välillä kaipaavien omaisten luona. Teksti pääosin tosi hienoa, varsinkin yhden Kinnusen monologin olisi halunnut saada talteen, niin ajatuksia herättävää pohdintaa siinä oli elämän ja asioiden paradoksaalisuudesta. Jos nyt väkisin haluaa jotain kritisoida, niin loppupuolelta yksi pitkä monologi rakkaudesta olisi voinut olla lyhyempi. Mutta oikeasti ei mitään väliä.
Luulen että tästä tulee heräilemään ajatuksia vielä jälkikäteenkin. Äkkiseltään ei mitään dramaattista oivallusta ihmisluonnosta tullut. Ehkä se, että kyllä sopii ruotsalaiseen entisen suurvallan ja monarkian ajatteluun tuollainen portviini kristallilaseista napajäätiköllä. Suomimoukkien asenne olisi saattanut olla pragmaattisempi. Sitten oli tuo tieteen etiikka ja sen sivuuttaminen, sääntöjen venyttäminen omia tarkoituksia varten. Varmaan myös rakkauden olemus ja sen osoittamisen tavat.
Kaiken kaikkiaan kyllä siis suosittelen vierailua Lahteen. Mielenkiintoista olisikin kuulla muiden ajatuksia tästä.
