Q-Teatteri: Suliko

Luin Saision teoksen silloin aikanaan, eikä se mikään hyvän mielen kirja ollut, mutta hieno kuvaus vastenmielisen ja pelottavan ihmisen taustasta ja kehityskulusta omaksi kauheaksi itsekseen.

Näytelmä kuvaa samaa asiaa. En muista mikä oli kirjan kronologinen rakenne, mutta näytelmässä aikatasot ovat sekaisin. Jo sisään tullessa yleisö saa todistaa Elina Knihtilän kiistattoman hienosti esittämän vanhan Stalinin tyrannisoimassa ja nöyryyttämässä pokkuroivaa hoviaan. Myöhemmin, siinä vanhan Stalinin saapastelun lomassa, Miro Lopperin intensiivisesti vetämän nuoren Josif Vissarionovitš Džugašvilin tarinaa kuljetetaan ehkä osittain kronologisesti. Mutta vanha perkele ottaa tilansa aina kun vähänkin annetaan, ja kyllä aika pian on selvää että sama paskahan se Josif on, oli nuori tahi vanha. Nuorena hän saattoi alkaa taipaleensa muka jotenkin kirkasotsaisena, mutta kunnianhimo ja vahva tunne omasta ylemmyydestä veivät voiton, ja sen jälkeen kaikki olikin uhrattavissa.

Varsinkin ensimmäisellä puoliajalla videota käytettiin lähes koko ajan. Tämä oli tarpeen koska lavastus oli rakennettu niin, että lavan takaosaan ei voinut nähdä kuin muutamasta aukosta, ja siellä kuitenkin tapahtui koko ajan jotain. Lisäksi videota tarvittiin kun esitys laajeni lavan sivulle pikku huoneeseen, ja lopulta jopa teatterin ulkopuolelle. Kyllä ratkaisu toimi, ja ehkä symboloi sitä, että oikeasti voimme muka katsoa jonnekin, mutta koko ajan jossain toisaalla tapahtuu asioita, mahdollisesti oleellisiakin. Silti, ei tällä videotekniikalla enää mitään wow-elämystä tai uutuuden viehätystä tavoiteta, onpahan enemmän että jaaha, taas.

Knihtilän vanha Stalin oli myös vuorovaikutuksessa yleisön kanssa, mikä oli ihan hauskaa. Ja ehkä omien väliaikakeskustelujen myötä myös kirkasti sitä, että meillä on asiat oikeasti hyvin kun tuollainen arvaamaton muka-leppoisa kusipää on kuitenkin vain näyttelijä, eikä aktuaalinen valtionpää. Ja että arvaamattomia kusipäitä on aina ollut ja tulee aina jossain olemaan, joten ollaan onnellisia nykytilasta.

Kirjassa kuvatut pari ratkaisevaa käännekohtaa ovat mukana näytelmässä. Muuten lavalla yleistä ahdistavan ja arvaamattoman meinigin kehittämistä. Taidokkaasti kyllä, mutta melko verkkaisesti tunnelmoiden. Aika pitkiä repliikkejä ja paljon sanoja jotka eivät ehkä olleet täysin välttämättömiä. Tätä näkökulmaa ja asennetta meidän kohdallamme varmasti selitti ehdoton paine ehtiä klo 22 junaan. Oltiin nimittäin katsomossa arki-iltana ja vasta paikan päällä huomattiin, että esitys kestää kolme tuntia ja että istutaan varsin pussin perällä. Heittäydy siinä sitten nauttimaan hitaudesta. Not. Mutta ehdittiin.

Itsellä alusta alkaen päällimmäinen ajatus, että näin se Passiokin olisi pitänyt tehdä, pyrkiä mahtavaan yleismeininkiin ja samaan tunnelmaan kuin kirjassa mutta ottaa vaan muutama avainkohta käsittelyyn. Koska olihan tässä siis kokonaisuudessaan tosi hieno toteutus, olisi voinut vaan olla puoli tuntia lyhyempi. Näyttelijäntyö ihan kaikilta osin mahtavaa. Erityisesti molemmat Josifit ovat arvaamattomuudessaan pelottavia.

Sulikoa on hehkutettu joka suunnalta, ja liput myytiin loppuun ennen kuin ehti dzugasvilia sanoa. Itse silti toivon että en olisi odottanut niin paljon, koska ei tämä mihinkään unohtumattomien listalle mene. Mutta jos on liput olemassa, niin tietenkin käytte katsomassa, ja vaikka sittenkin jos tulee uudelle kaudelle jossain välissä. Ja jos tämän meikäläisen näkemyksen jälkeen rima on vähän matalammalla, niin sehän on sitten vaan win-win.