Singing in the rain Tampereen Teatteri musikaali musikaaliarvio teatteriarvia teatteriarvostelu arvio arvostelu kulttuuriblogi teatteriblogi

Tampereen Teatteri: Singing in the rain

Tampereen Teatterissa jo pari kuukautta kai aika täysille katsomoille pyörinyt 1950-luvun klassikkoelokuvaan pohjautuva musikaali, jota moni kehunut. Tarina sijoittuu 1920-luvun Hollywoodiin, minne äänielokuvatekniikka tekee äkkinäisen invaasion, ja mykkäfilmejä veivannut teollisuudenala ja siinä työskentelevät ihmiset joutuvat miettimään työnjaot uusiksi.

Juoni on varmaan kaikille tuttu, mutta kerrataan varalta. Mykkäelokuvien pitkäaikainen tähtipari Lina Lamont (Pia Piltz) ja Don Lockwood (Tuukka Raitala) ovat uuden edessä. Don sopeutuu ja pärjää, mutta Linalla on hänelle itselleen näkymättömiksi jääneitä haasteita äänensä ja älynsä kanssa. Kathy Selden (Emmi Nieminen) on nuori tuntematon lahjakkuus, johon Don rakastuu, ja joka toimii Linan äänenä pelastaen muutoin tuhoon tuomitun elokuvaprojektin.  Donin pitkäaikainen ystävä Cosmo (Miikka Wallin) on synnynnäinen humoristi, ja onnistuu myös improvisoimaan ratkaisuja uusissa tilanteissa.

Yhtäkkisestä koko ammatti-identiteetin murroksesta voisi joku joskus ajatella ehkä tekevänsä jopa vakavan, ihmiskohtaloihin myötätunnolla suhtautuvan näytelmän. Se olisi sitten kuitenkin aivan eri teos kuin tämä leffan hengelle uskollisena pysyvä musikaali, jossa oikeastaan kaikki hahmot pelkistetään muutaman ominaisuuden karikatyyreiksi. Musikaali keskittyy puhtaasti viihdyttämiseen ja tekeekin sen mahtavalla ammattitaidolla. Laaja-alaista taituruutta, hienoa tuotantoa ja aikakauteen sopivaa huumoria riittää.

Teoksen sydän ovat todella hienot koreografiat ja niin taitavat tanssijat. Suuri osa numeroista vielä stepaten. Vähän yllättäen heti ensi minuuteilla tanssijoiden vauhdikas taituruus liikutti minulle kyyneleet silmiin, että kuinka voivat ihmiset olla kauniita ja taitavia. Onneksi ei mennyt poraamiseksi koko esitys, vaan tilaisuuksia hymyillä tuli pitkin iltaa runsaasti. Laulunumerotkin sujuivat luotettavasti, livebändi toimitti kuten piti, ja varsinkin Emmi Nieminen lauloi kauniisti. Aikakauteen ja esikuvaan sopien musa toki oli kilttiä, sileää ja steriiliä, mutta se nyt oli odotusarvokin.

Näyttelijäntyö oli ammattimaista niin pää- kuin sivurooleissa, hahmojen ohuus oli valittu linja eikä näyttelijöiden vika. Ja täytyy ihailla ammattilaisia, kuinka yhtenä iltana vedetään Monte Christon kreiviä ja seuraavana tätä, ja koko ajan homma toimii. Tanssijat olivat tosiaan huippuja, ja pitivät roolit myös hyvin. Lavastus oli näyttävää ja vaihtui jatkuvasti ja toimi ja tekniikkakin oli kaikin puolin vakuuttavaa ja yllättävääkin. Sitähän on moni jo päivitellyt kuinka lavalla tosiaan sataa oikeaa vettä.

Kaiken kaikkiaan oikein onnistunut, taituruudellaan ihastuttava ja viihdyttävä kokonaisuus. Kannattaa katsoa, jos tällaisesta tykkää. Ja mukavampaa se on ihailla livenä oikeita ihmisiä kuin katsoa samaa leffana. Mitään suuria tunteita tai ajatuksia ei kuitenkaan herännyt, jos ei sitten helpotus siitä, että enää ei ole hip ja cool 1950-luvun amerikkalaisviihteen tunkkaiset sukupuoliroolit.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *