Tampereen Teatteri: Monte Criston kreivi

Monte Criston kreivi on jättänyt minuun pysyvän vaikutuksen, koska mitään muuta kirjaa en lapsena milloinkaan jättänyt kesken. Mutta tämä vaan ei ollut mun juttu. Siksi tavallaan olikin erityisen mukava mennä katsomaan tämä vailla ennakko-odotuksia.

Tarinan alussa salskea ja onnellinen Edmond Dantes on menossa naimisiin ja saamassa ylennyksen kapteeniksi. Mutta paskan möivät. Noin tuntia ennen häitä Dantes pidätetään ja toimitetaan karuakin karumpaan saarivankilaan. Dantes itse on pihalla vangitsemisen syystä, mutta ilmi käy, että taustalla on ilmianto ja Dantes sen mukaan maanpetturi ja Napoleonin kätyri.

Vankilassa Dantes riutuu ankeudessa ja toivonsa menettäneenä unelmoi rakastetustaan Mercedeksestä ja vanhasta isästään. Vuosien kärsimyksen jälkeen hän kuitenkin vihdoin pääsee yhteyteen toisen vangin, Apotti Farian, kanssa, ja tämä alkaa opettaa Dantesille kieliä ja matematiikkaa ja filosofiaa ja mitä näitä nyt on, taistelutaitoja ja hoksottimia. Herättääpä ajattelemaan ilmiannon taustaakin, kuka hyötyi siitä että Dantes poistui kuvioista.

Lopulta Dantes pääsee pakenemaan vankilastaan, ja Apotin antamien tietojen perusteella löytää aarteen ja rikastuu silmittömästi. Hänestä tulee Monte Criston kreivi, koska Edmond Dantes on nyt kuollut.

Vapaudessa kreiviä ajaa eteenpäin kaiken läpitunkeva katkeruus ja kostonhimo. Uudessa identiteetissään hän hankkiutuu ilmiannon taustalla olleiden, sittemmin vaurastuneiden ja vaikutusvaltaistuneiden läheisten tuttaviensa elämään. Ja totta vieköön nämä saavat tuta mitä se on kun jätettä osuu tuulettimeen kaksin käsin. Paljon vahinkoa ehtii tapahtua, mutta pitkän päälle ei tule hyvä mieli tästä julmuudesta kenellekään. Tämän huomaa myös kreivi. Yrittänyttä laitetaan.

Loppu ei ehkä ollut ihan sama kuin kirjassa, mutta toimi hyvin moraliteettina. Muita kirjan runsaahkoja käänteitä oli ilmeisesti seurattu aika uskollisesti. Paljon tosiaan tapahtui, mutta luulen pysyneeni kärryillä koko ajan. Puoliso ehkä ihan ei.

Heti näytelmän alkuun hetken kangersi se teatraalisuus, että älkää nyt niin näytelkö siellä. Mutta kun antoi mennä, että tämä on ja tämän kuuluu olla perinteistä teatteria ja epookkia. Niin tosi mahtavasti kaikki toimi. Näyttämön käyttö, lavasteet ja valot palvelivat tarkoitusta hyvin. Samoin videot olivat hienot peilatessaan Edmondin päänsisäistä maisemaa. Käsiohjelma viritti tunnelmaan ja taustaan, antoi ajateltavaa.

Näyttelijäntyö taas kerran huippua. Lasse Viitamäki toden totta oli Dantes, kaikkine tunteineen ja kokemuksineen ja ominaisuuksineen. Ihan tosi hyvä. Ja oikeasti huhhuh mikä fysiikka! Olisi voinut jäädä monelta tekemättä ne temput joita Viitamäki ihan muina vankeina siellä punnersi menemään. Risto Korhonen inspiroiva ja vaikuttava hahmo Apottina, ja aina luotettava Pia Piltz juuri sopiva Mercedes isoine tunteineen. Tuomas Pirilä uskottava kirkasotsainen nuorukainen. Konsta Laakso, Ville Majamaa ja Arttu Ratinen kukin omanlaisensa ketku, Elina Rintala, Arttu Soilumo ja Jukka Leisti hyviä parissakin roolissa, ja Toni Harjajärvi sekä Mari Posti toimittivat juuri sen mitä pitikin.

Jotenkin pidin ensimmäisestä puoliajasta vähän enemmän, fokus ja suunta olivat selvät. Toisella puoliajalla oli sitten meininkiä ja hahmoja niin paljon, että tapahtumia katsoi vähän ulkopuolelta. Toki niistä hyviksistä ja heidän kohtaloistaan välitti, ja ehkä tarkoituskin oli saada katsoja miettimään että rajansa kaikella, kostollakin.

Rakastan Les Miserablesia, ja vähän samat vibat tästä epookkimeinigistä alkuun tulikin, kahleet ja epäreilut vankeudet ja muut. Erona oli vaan se, että tässä ei ollut jumalaista musiikkia, ei lämpöä eikä rakkautta. Mutta eihän kaikessa voi ollakaan. Ja kyllä silti lopussa tirahti pieni kyynel silmäkulmaan. Joten jos haluaa katsoa hyvin tehtyä epookkia ja vaikuttavaa näyttelijäntyötä ja oikein oivaa näyttämön käyttöä, niin eikun todellakin sinne vaan. Ei ole huono.