Fernando Aramburu: Poika

Rakastin kirjailijan aiempaa Äidinmaata, joka oli minulle ns. suuri kirja, kahden suvun tarinat ja ristiriidat Baskimaalla. Poika on pienempi teos, sekä pituudeltaan että sisällöltään, mutta ajatuksia ja tunteita herättävä yhtä kaikki.

Pojan tarina pohjaa historialliseen tositapahtumaan, Ortuellan koulussa 1980 sattuneeseen kaasuräjähdykseen, jonka seurauksena 50 lasta ja kolme aikuista kuoli. Kirja kertoo yhden perheen tarinan. 6-vuotias Nuco kuolee, vanhemmat ovat poissa tolaltaan ja riekaleina, kumpikin omalla tavallaan. Äidin isä Nicasio ratkaisee tilanteen kieltämällä tapahtuneen, heittäytymällä fantasiamaailmaan ja jatkamaan elämäänsä Nucon kanssa. Äiti Mariaje yrittää toimia ratkaisukeskeisesti vaikeissa elämäntilanteissa, mutta liika on liikaa kenelle vaan.

Kirjan näkökulma vaihtelee yleisen kertojan ja Mariajen välillä, kolmas perspektiivi tulee vielä ikään kuin kirjan tekstin esittäminä kommentteina kirjoitusprosessiin. Ehkä tämän vaihtelevan ja etäännyttävänkin näkökulman takia lukija seuraa tapahtumia jotenkin ulkopuolisena. Kehenkään ei samaistu erityisen vahvasti, ihmisten elämä on vaan yleisesti surullista ja kohtuutonta.

Niin kuin aika usein onkin. Olisi ihanaa uskoa johonkin universaaliin reiluuteen ja asioiden järjestymiseen, mutta ei se niin mene. Yhtenä hetkenä koko elämä voi muuttua, ja seuraavana hetkenä vielä huonompaan. Ei tämä silti ollut pessimistinen tai toivoton kirja ja kannattaa lukea. Jotenkin pienen ihmisen puolella, elämää vaan jatketaan, vaikka välillä tulee turpaan.

”Heilauttavatko minua muka sen enempää tuntemattomien ihmisten takaiskut? Täällä jokainen keskittyy omaan elämäänsä. Nämä katuhavainnot olivat selvä todiste siitä, ettei elämää pysäytä mikään, tänään se kolhii yhtä ja huomenna toista, näin se vain meni.”