Helvi Hämäläinen: Säädyllinen murhenäytelmä
Ensimmäinen painos jo 1941, mutta hahmojensa helposti tunnistettavien esikuvien ja toisaalta jonkinlaisen poliittisen arveluttavuuden (Hitler-kritiikki, homouden maininta) tyrmättiin arvosteluissa ja julkaistiin sensuroituna versiona, alkuperäinen teksti julkaistu painettuna vasta 1995.
Kuvaa kahden porvarillisen sivistysperheen elämää ja sen järkkymistä. Ennen kaikkea parisuhdemielessä. Päähenkilösmiestä kutsutaan pääasiassa Tohtoriksi vaikka nimi on Tauno. Tohtorius suuntautuu arkeologian alalle. Tohtorilla on elämäntavalleen hyvin soveltuva, pikkusievä, muodoista ja maineesta suuresti välittävä vaimo Elisabet sekä murrosikäinen poika Pekka ja nuorempi Leo. Tohtorin sisar, kulttuurikriitikkona työskentelevä Naimi, on nuorena ollut intohimoisesti naimisissa itseään täynnä olevan, huikentelevaisen Arturin kanssa. Arturilla on myös vanha (>70!) hauras, viehättävä mutta sietämätön äiti.
Tohtorin elämä järkkyy kun hän vaikuttuu syvästi naapuriperheen palvelustytön nuoresta kauneudesta ja tietämättömyydestä. Tabula rasa goes antiikin jumalatar. Ja asioita tapahtuu. Vähän kuin kiven heittäminen veteen, renkaina ympäristökin ottaa osumaa.
Tavallaan ihan mielenkiintoinen kirja. Mutta kyllä en koskaan ole lukenut näin paljon adjektiiveja ja kuvailua sisältävää tekstiä.
Lainaus: ”Vanhus kiiruhti keittiöön siroilla jaloillaan, joiden harmaiden liinasukkien peittämät nilkat olivat kuin vanhan kurjen. Yskä täristi pitsiröyhelöä ja kultaneulaa, niin kuin aina, kun hän kiihtyi. Hän toi verettömässä kylmässä kädessään Naimin vanusisusteisen paketin. Rappeutunut pää antiikin ihanneruumiin hartioilla tärähti hiukan. Vanhus huomasi tärähdyksen, ja vihreitten kehien ympäröimät silmät tarkastelivat hätäisen hellästi suuria puuterin allakin punertavia kasvoja. Sitten vanhus kääntyi ja, hienotunteisuudesta jotakin askaroidakseen, nosti suuren lasipurkin, johon papyrusruukku oli upotettu kuistin lattialta, ja kantoi sen keittiöön.”
Ylipäätään siis ei olisi kärsinyt tiukemmasta kustannustoimittamisesta. Puolellakin nykyisistä sanoista olisi yhtä hyvin saanut kuvattua esim sen, kuinka jokseenkin kaikki omilla tavoillaan olivat rumia ja teennäisiä. Tunnusominaisuus kirjan henkilöille olikin suuri pää ja keltainen, ryppyinen iho, raskaat silmäluomet.
Vähän raskas tämä oli, mutta viime aikoina on jäänyt niin monta kirjaa kesken, että päätin suorittaa loppuun. Äänikirjassa Erja Manto tähän erittäin hyvä lukija, olen hänen kuiskimistaan aiemmin vihannut, mutta nopeutettuna se ei haittaa ja tämän pystyi nostamaan x2 nopeuteen. Koska ei se myöskään ollut niin justiinsa jos joku kukka-asetelma tai suonikohju, korvasärky ei mennyt ihan aivokuorelle saakka.
Alkuosa kirjaa lähinnä vastenmieliset ihmiset elämässä ankeaa elämää, miksi minua pitäisi kiinnostaa. Mutta viimeisellä kolmanneksella näiden kunkin luonnetta ja taustoja alkoi jopa vähän tajuta ja osaa tyyppejä kohtaan tuntea jotain positiivistakin. Ja kyllä tuli joitakin hienoja kiteytyksiä ihmisen käytöksestä katastrofin uhatessa. Mutta päällimmäinen opetus ja tunne tästä kiitollisuus ehkäisystä ja naisten oikeuksista. Onneksi ei enää ole ihan tommoista. Ainakaan Suomessa.
Varauksin suosittelen ja varsinkin kyllä olisi ihan tositosi mielenkiintoista kuulla muiden mielipiteitä.
