Rachel Kushner: Mars room
Huhhuh. Nyt oli erilainen Kirja. Kertomus alkaa täyden bussilastillisen kahlehdittuja naisia matkasta Stansvillen naisvankilaan. Keskushenkilönä Romy Hall, jolle on tuomittu kaksi elinkautista ja vuosia päälle.
Jo matka antaa tunnelman tulevasta. Yksi ihminen saa lyyhistyä bussin lattialle, annetaan nukkua, kunnes perille tullessa todetaan kuolleeksi. Toisella alkaa synnytys heti saapuessa, ja auttajia rangaistaan. Vankila on oma maailmansa ja siellä on omat sääntönsä, sekä vankien kesken että viranomaisten sanelemina. Kiellettyjä asioita riittää. Toisaalta keinoja kiertää kieltoja kehitellään, eikä ketään oikeasti tunnu kiinnostavan, vain säännöt ja nöyryytys ovat tärkeitä.
Minäkertojana toimii tosiaan Romy Hall, jonka tarina etenee nykyhetkessä ja menneisyydessä. Älykkään Hallin lähtökohdat eivät ole olleet hääppöiset, ja hän on päätynyt ansaitsemaan elannon itselleen ja pojalleen tanssimalla Mars Room nimisessä puljussa, mistä saanut peräänsä raskaan stalkkerin. ”Oli aina parempi olla tekemisissä pelkästään sellaisten asiakkaiden kanssa, jotka tiesivät säännöt ja pelasivat niiden mukaan. Niiden, jotka tavoittelivat peliä, sitä jossa leikitään, että on olemassa kanariankeltaisiin stilettikorkoihin pukeutuneita tyttöjä, jotka tosissaan nauttivat saadessaan haudata keski-ikäisen miehen kasvot rintoihinsa”.
Muutamissa luvuissa näkökulma on muilla, esim. vankilan opettajana toimivalla Gordonilla, joka tuntee myötätuntoa useita vankeja kohtaan ja tekee pieniä avustavia tekoja. Yksi näkökulma on kusipäisellä poliisilla Docilla, joka on rikoksistaan joutunut miesten vankilaan, ”pelkääjien puolelle”, koska yleisellä puolella petturikyttä ei olisi pitkäikäinen. Lisäksi mukana on pätkiä Ted Kaczynskin päiväkirjasta, mikä ehkä edustaa tavallaan tietoisesti valittua pahuutta erotuksena normivankeihin, jotka paskoista lähtökohdista ovat ajautuneet paskoihin tilanteisiin, joissa tehneet paskoja päätöksiä ja joutuneet paskoihin paikkoihin.
Ensiajatuksena vastenmielinen ja raskas, mutta oikeastaan sitten ei ollenkaan. Lisäsi ymmärrystä ja myötätuntoa. Ei kukaan aidosti valitse tuollaista elämää, lähtökohdat ovat usein todella surkeat ja sitten ajaudutaan tilanteisiin. Että korostaa ennaltaehkäisyn tärkeyttä, eriarvoisuuden vähentämistä, syrjäytymisen estämistä, avun saamisen helpottamista. Toki Amerikassa asiat ovat selvästi julmemmin kuin meillä, mutta tuohon suuntaan meilläkin on päätöksiä viime aikoina tehty. Ei taida tätä maata parantaa.
Suosittelen todellakin. Ei kevyt mutta tärkeä. Toimii äänikirjana, mutta ehkä luettuna versiona vielä paremmin, jolloin eri keskushahmot erottuvat toisistaan helpommin, ja Unabomberin päiväkirja on vähän eri fontillakin, jolloin sen erottaa heti.
