Lina Wolff: Ruumiit jotka hautasimme
Kaksinkertaisesti August-palkittu kirjailija, joka on tehnyt myös uuden ruotsinnoksen Sadan vuoden yksinäisyydestä. Wolffilta on suomennettu neljä teosta, joista muita en ole lukenut, mutta tämän jälkeen kyllä saatan.
Sisarukset Jolly ja Peggy asuvat sijoitusperheessä skånelaisessa kylässä, Jolly toimii minäkertojana. Oikeat vanhemmat ovat kuolleet, mutta setä käy muistuttamassa sivistyneestä alkuperästä ja paheksumassa Skånen junttimeininkiä.
Mikä vaikuttaa ihan validilta asenteelta, sen verran absurdia ja vinksahtanutta ja yliampuvaa kaikki on. Päädyin jopa googlaamaan mikä on makaaberin ja groteskin ero, ja molemmat määritelmät taitavat tähän teokseen sopia. Mutta groteski vinksahtaneisuus ehkä korostuu, koska kaikesta kammottavuudesta huolimatta tarina on kieli poskessa hauska. Ei ahdista ja on helppo lukea, jopa ahmia.
Asutaan jossain korvessa. Sijoitusäiti on suorasanainen, pedofiileja vihaava (ja niitä kaikkialla näkevä) sikojen keinosiementäjä ja -isä muuten vaan sadisti autonromuttaja tai jotain. Tämän keskellä lapset kasvavat varsin pellossa, ei-biologisesta alkuperästään jatkuvasti muistutettuina, mutta aina satunnaisesti jotain lämmön tapaistakin erityisesti sijaisäidistä irtoaa.
Laukalle homma lähtee, kun paikkakuntaa järkyttää pienten kaksosten murha, jonka selvittämisestä sijaisäiti kehittää varsinaisen pakkomielteen. Uusia yhtälailla absurdeja hahmoja ilmaantuu kavalkadiin, en spoilaa enempää.
Tosiaankin ihan omanlaisensa kirja. Vaatii lukijalta vähän heittäytymistä, mutta tämä kyllä kannattaa. Mitään moraalista opetusta tai muuta oivallusta tähän ei liity, onpahan vaan makaaberia skånelaista maagista realismia. Sittemmin kansainvälistyneen kirjailijan rakkaudentunnustus pikkukyläjuurilleen. Suosittelen.
