Lahden Kaupunginteatteri: Kolmen pennin ooppera
Brecht on ollut lähinnä käsitteen tasolla tuttu, kuinka hänen agendansa on katsojan kriittisen, älyllisen ajattelun herättäminen ja turhan tunnetason samaistumisen välttäminen. Sikäli tuntuu hyvin vastakarvaiselta minulle, joka rakastan isoja tunteita. Toisaalta ei älyllinen haastekaan vastenmielistä ole.
Tähän mennessä nähty vain Mahagonnyn kaupungin nousu ja tuho Turussa viime keväänä. Se ehkä sitten toimi niin kuin Brecht toimii, ei tunnekokemuksia, mutta yksittäinen oivallus. Tuota teosta ei kuitenkaan erityisesti kai lasketa Brechtin pääteoksiin, joten kun sitten tämä Kolmen pennin ooppera oli tulossa Lahteen, ja vielä Lauri Maijalan ohjaamana niin todellakin ostettiin liput.
Luultavasti oli oman kokemuksen kannalta ihan hyvä, että Hesari lyttäsi tämän juuri pari päivää sitten. Oli kuulemma tolkutonta koheltamista, Sinervon suomentamia tekstejä oli muutettu, biisejä lyhennetty eikä äänentoisto toiminut tai siis laulujen sanoista ei saanut selvää. Niinpä en odottanut suuria, mikä on osoittautunut erittäin hyväksi ennakkoasenteeksi teatterissa yleensäkin, valtavien hehkutusten jälkeen sitä yleensä pettyy.
Aloitus oli vakuuttava, kun lavan edessä siivoja, Jenny, suvereenisti veti Puukko-Macin. Esiripun auettua alettiin esitellä muita henkilöitä: Osaton – syrjäytynyt narkkari, herra Peachum – kerjäläisistä hyötyvä ihmiskauppias, rouva Peachum – edellisen ilkeä vaimo, Polly Peachum – edellisten tytär joka rakastunut roistoon, Macheath – kyseinen roisto, muutenkin teoksen keskushenkilö, lisäksi joukko Macin apureita ja poliiseja ja muita. Tässä vaiheessa itsellä jotenkin ulkopuolinen olo, lavalle marssitetaan rykelmä epämiellyttäviä henkilöitä, miksi minua pitäisi kiinnostaa mitä heille tapahtuu. Omaa keskittymistä häiritsi myös se, että muutamia penkkirivejä edempänä yksi katsoja oksensi edessä istuvan niskaan, mistä seurasi ketjureaktiotyyppisesti varmaan kymmenen katsojan poistuminen istuimiltaan ja siirtyminen sivukäytäville odottamaan jotain tuolia. Mutta järjestyi tuokin ammattimaisesti, eikä puoliso edes huomannut koko episodia.
Väliajalla sitten keskusteltiin ja oltiin yhtä mieltä siitä, kuinka ärsyttävä se koko ajan lavalla hoippuva Osaton oikein on, että onko sen muka pakko olla siellä. Minkä sanottua tajunta räjähti. NIINPÄ. Olipa terveellistä saada itsensä kiinni tästä kaikkialla yhteiskunnassa vallitsevasta asenteesta. Osattomat, syrjäytyneet ovat rumaa ja häiritsevää katsottavaa, eli eikö heitä vain voisi siivota jonnekin näkymättömiin. Huhhuh. Hyvä Brecht tai hyvä Maijala. Ihan tämän takia kannatti.
Toinen puoliaika oli ensimmäistä parempi, ja luultavasti omakin asenne vaikutti. Tyyppien keskinäiset suhteet ja niiden selvittely oli kärjistettyä ja humorististakin, ja jonkun tyypin kohtalosta ihan välitti. En nyt spoilaa yhtään enempää tässä, mutta loppu oli vaikuttava. Itketti jopa. Vaikka Brecht ei siis meikäläisen tunnereaktiota kaivannutkaan, niin itselle se oli jatkumoa tästä älyllisestä pohdinnasta.
Varmaan Hesarin arvostelun jälkeen äänentoistoon oli kiinnitetty huomiota, koska nyt ei ollut sen suhteen valittamista ja sanoista sai ongelmitta selvää. Kun ei ole aiempaa versiota nähnyt, niin ei osaa myöskään ottaa kantaa Sinervon vs Maijalan tekstin paremmuuteen, mutta hyvin meni näinkin ja biisit olivat oivan mittaisia. Näyttelijät lauloivat ja näyttelivät kautta linjan hyvin, tosin tavallaan olisin kaivannut Macheathin hahmolle enemmän karismaa (tai vaikuttavampaa lauluääntä), joku selitys sille miksi kaikki ovat lääpällään tuollaiseen toksiseen rikolliseen. Mutta ehkä tämäkin oli sitä tietoista vieraannuttamista ja ajatusten herättämistä. Onhan Trumpkin ällöttävä ääliö, mutta niin vaan valta tai mikä lie saa toisten päät sekaisin.
Ihan siis suosittelen. Brechtiläinen kokemus. Ikävät ihmiset tekevät paskoja tekoja, ja kyllä siitä ajatuksia herää, tähän viritti myös käsiohjelmassa Maijalan kirjoitus kasvottomasta väkivallasta. Teatteri on sitten hieno laji.
