Lontoo, Lyric Theatre: Hadestown 

Tämä nähtiin ekan kerran nuorison kanssa viime joulukuussa, ja kun silloin nollaodotuksilla meni, niin huikea positiivinen yllätys, ehkä reissun paras kokemus. Sen verran kova, että teki mieli nähdä uudestaan kun kerran mahdollisuus oli. Vähän hirvitti, että mitenköhän toimii, kun pelkkää musaa ei ihan niin hulluna ole jaksanut kuunnella uudestaan ja uudestaan kuin jotain Hamiltonia tai Les Misia.

Mutta toimi. Tällä kertaa vielä astetta paremmat paikat, cast vaihtunut jokseenkin kokonaan, paitsi tanssijat olivat samat. Mutta kaikki tyynni aivan järisyttävän taitavia. Mitä laulajia ja näyttelijöitä, huippu bändi, lavastus, koreografiat. Biisit roots-tyyppistä revittelyä, ja monen esiintyjän äänialat hämmentävän laajoja.

Tarina pohjautuu antiikin Kreikan tarinoihin, mukana Orfeus, Euridike, Hades, Persefone, Hermes ja kohtalottaret. Tarvittaessa voi tehdä kuten minä ja googlata mitkä hommat kehenkin taas liittyvätkään. Tässä ei kuitenkaan olla antiikin Kreikassa, vaan ehkä jossain 1930-luvun dystooppisessa New Orleansissa. Maailma on sijoiltaan, on pääasiassa liian kylmä tai välillä liian kuuma, sadot tuhoutuvat ja nälkä vaivaa.

Hermes toimii kertojana. Orpheus on armoitettu muusikko, romantikko, jolla on tekeillä laulu joka vielä tuo kevään takaisin, palauttaa normaalin. Eurydice on maailman kovuuteen jo tutustunut nuori nainen, johon Orpheus rakastuu ensi silmäyksellä ja hetken nuori pari saakin olla onnensa kukkuloilla. Hades on manalan kuningas, joka aikanaan rakastui niityllä kukkia poimineeseen Persephoneen. Viime mainittu on saanut olla maan päällä aina kuusi kuukautta vuodesta, mistä on seurannut normaali vuodenaikojen vaihtelu, mutta nyt Hadesta vaivaa mustasukkaisuus tai ikävä ja Persephonen vapaus on lyhentynyt, mikä ei parisuhdetta ole parantanut.

Kreikan versiossa Euridike kuolee käärmeenpistoon, tässä hän nälissään, kylmissään ja epätoivoissaan tekee sopimuksen Hadeksen kanssa. Yhtäkaikki, seurauksena kuolema maailman silmissä. Orpheus lähtee hakemaan häntä takaisin Manalasta. Pääsee perille ja onnistuu laulullaan koskettamaan Hadesta niin, että saa luvan palata takaisin elämään Eurydicen kanssa, ehtona se, että eivät saa kävellä vierekkäin tuota vaikeata matkaa, vaan Eurydice Orpheuksen takana. Eikä Orpheus saa katsoa taakseen koko aikana. Sen sitten tietää kuinka tuossa käy.

It’s a sad song, it’s a sad tale, it’s a tragedy. It’s a sad song. But we sing it anyway. ’Cause here’s the thing, to know how it ends, and still begin to sing it again. As if it might turn out this time. I learned that from a friend of mine.

Todellakin suosittelen. Rouhea, epämuovinen meininki, käsittämättömiä laulajia, hienot koreografiat ja yksinkertaisen näyttämön käyttö, mahtava bändi lavalla. Taidan katsoa vielä kolmannen kerran jos ikinä tulee tilaisuus.