Tommy Orange: Harhailevat tähdet
Hieno, kiinnostava, sivistävä, liikuttava sukusaaga Amerikan alkuperäisasukkaista. Kirjailija itse on cheyennejen ja arapahojen jälkeläinen, ja sama perimän porukka on keskiössä tässäkin tarinassa. Muitakin kansoja mainitaan, ja oikeastaan korostetaan että niitä oli satoja. Silti kirjailija käyttää tässä kirjassa säännönmukaisesti yleistermiä intiaani, varmaan alleviivaamaan valkoisen ihmisen määritelmän yksioikoista näkökulmaa. Mutta sillä termillä minäkin nyt tässä arviossani sitten menen.
Kirja alkaa 1864 Sand Creekin verilöylystä, missä tapettiin 150 rauhantahtoista cheyenneä ja arapahoa, pääasiassa naisia ja lapsia. Ainut selvinnyt ottaa nimekseen Jude Star. Hänet lähetetään Floridaan vankilaan, jonka johtaja Richard Henry Pratt (oikea historiallinen henkilö) ajattelee kai tekevänsä suurta humanitaarista työtä, kun sopeuttaa intiaaneja valkoisten maailmaan. Tunnuslauseena on ”Tapa intiaani, pelasta ihminen”. Samaan vankilaan perustetaan myöhemmin sisäoppilaitos, joka jatkaa sopeuttamisen ja nöyryytyksen periaatetta. Pelkistettynä historia tältä osin: alkuperäiskansoista tapetaan näytösluonteisesti suurin osa, ja lopuilta ryöstetään maat, historia, identiteetti, elinkeino. Karua, mutta tarpeellista luettavaa.
Ensimmäinen osa seuraa tai pikemminkin varsin tiiviissä tahdissa raportoi Jude Starin jälkeläisiä ja sukulinjaa yli sadan vuoden ajalta. Helppoa ei ole kellään, mutta jotenkin niitä sattumalta säilyneitä kulttuurisen identiteetin palasia onnistutaan välittämään eteenpäin.
Toinen ja kolmas osa keskittyvät sitten viimeisimpään sukupolveen nykyajassa, ns. city-intiaaneihin, jollaiseksi kirjailija itsekin itsensä mieltää. Marginaalissa oleminen on raskasta ja turvatonta, vaarallista. Ja addiktiot kehittyvät herkästi. Opioidikriisin järkyttävyys tulee tässä jälleen kuvattua käytännön ihmiskohtaloina. Näistä ihmisistä välittää, pelkää pahinta ja toivoo parasta. En spoilaa tässä yksityiskohtia, kannattaa lukea itse.
Tämä on sivistävä ja tärkeä kirja. Ei saarnannut, mutta ihan tarpeeseen tuli tämä lisääntynyt ymmärrys historian paskuudesta. Ja oli hienoa kaunokirjallisuutta. Tuli jotenkin mieleen Demon Copperhead, ehkä tarinan suuruuden ja tuon opioidiasian takia. Ja myös se hiljattain katsottu Dark winds -sarja, joka kertoo navajo-heimopoliiseista, asettui vielä uuteen valoon tämän historian ymmärryksen myötä, vaikkapa reservaattien osalta.
Huomasin vasta kirjan loputtua, että tämä olikin itsenäinen jatko-osa Orangen edelliselle kirjalle Ei enää mitään, joka jäi minulta aiemmin kesken. Aloin nyt lukea sitä uudestaan, mutta kyllä on jotenkin sekavampi, eikä ilmapiiriltään niin hyväksyvä/lämmin kuin tämä. Että kaikin mokomin saa lukea molemmat, mutta jos se aiempi ei puhutellut, niin tämä Harhailevat tähdet on kyllä minusta parempi. Ja toimii hyvin yksinäänkin. Suosittelen.
