Samppalinnan kesäteatteri: Notre Damen kellonsoittaja
Eilen kesäretki Turkuun, kauniiseen Samppalinnaan. Olin nähnyt Notre Damen kellonsoittajan muutama vuosi sitten Tampereen teatterin lavalla, tuolloin peruslaadukasta Disney-meininkiä joka ei kuitenkaan varsinaisesti ole meikäläisen kuppi teetä. Joten olin ajatellut että Quasimodot on nyt kyllä nähty. Turkulaisten versiota kuitenkin kehui niin moni, että pyörsin päätökseni.
Jos joku ei tiedä niin tarina sijoittuu 1400-luvulle ja perustuu Victor Hugon romaaniin Pariisin Notre Dame, josta Disney on tehnyt ensin piirretyn elokuvan, ja myöhemmin musikaalin, jonka ainakin tämä versio oli leffaa synkempi ja osin myös kirjaan pohjautuva. Tarinan keskushenkilö on lapsesta asti Notre Damessa asunut, epämuodostunut Quasimodo, jota holhooja, arkkidiakoni Frollo piilottaa ulkomaailmalta, vaikka Quasimodo sinne halajaakin. Narrien juhlan päivänä Quasimodo lähtee juhlahumuun ja tulee valituksi ”kuninkaaksi”. Nopeasti kuitenkin ilonpito muuttuu julmaksi kiusaamiseksi, kunnes romanityttö Esmeralda tulee väliin. Quasimodo liikuttuu saamastaan ystävällisyydestä, Frollo kehittää pakkomielteisen himon ja muuan kapteeni Phoebus rakastuu. Siitä sitten tapahtumia oikean ja väärän, hyvän ja pahan teemoilla, en spoilaa jos jollain näkemättä.
Ymmärrän kyllä Samppalinnan version saamat kehut. Lavalla on porukkaa valtava määrä, en laskenut, mutta jostain luin että lähes 40. Erityisesti kuoro oli todella pro, sieltä silmään osui esim. Isoviha-oopperassa ison solistisen roolin tehnyt tenori. Pieninä palasina on tosiaan taiteilijoiden leipä maailmalla.
Pääroolien vetäjät olivat kaikki todella hienoja laulajia, ja kyllä puheosuudetkin näyteltiin ihan oivasti. Ja oikeastaan samaa voi sanoa pienempien roolien näyttelijöistä, joille oli annettu laulettavaa tasaisesti.
Mutta mutta. En tiedä oliko vain tämän kerran ongelma, ehkä sadeilmasta johtuva. Mutta isoin pettymys oli miksaus. Kun taannoin Pyynikillä juuri ihaili sitä ammattitaitoa, jolla äänentoisto oli saatu toimimaan niin, että aina sai selvää että kuka ja mistä päin lavaa on äänessä. Niin tässä ääni varsinkin kuoro-osuuksissa puuroutui isoksi massaksi joka iski vielä vähän liian kovalla volyymilla päin pläsiä niin että lähes korviin sattui eikä sanoista ainakaan saanut selvää. Solistien kohdalla miksaus toimi paremmin, varsinkin kun nämä olivat yleensä yksi kerrallaan äänessä. Mutta ainakin kaksi kertaa solistin mikki ei tärkeässä kohtauksessa toiminut ja ääni vaimentui puoleen ja tuli kuin maan alta säristen sähköisesti. Pienempien roolien kerronnassa piti yrittää seurata kenen suu liikkuu, että hahmotti kuka laulaa. En tiedä onko tuollaisella sitten väliä, mutta minua ärsytti.
Lisäksi äänimaailmaan liittyen pyörivän katsomon mekaniikka kolisi, paukkui ja nyki. Tuli jopa söpö assosiaatio lapsuuteen ja Linnanmäen klassikkovuoristoradan nousuvaiheeseen. Kokonaisuuden kannalta tietenkin merkityksetön pikku juttu, mutta ehkä vielä mukavampi olisi ollut eleetön, tasainen liike. Piti näköjään tämäkin mainita.
Varmasti makuasia on sitten tämä Disney-skene. Joku itseä tökkivä saippuaisuus, roson puute ja ennalta-arvattavuus siinä on. Voi tietenkin johtua siitä, että lasten kanssa nuo piirretyt tuli kaikki katsottua moneen kertaan. Siinä formaatissa se tietty lapsellisuus on ok ja jopa liikuttaa ja herättää ihailua ammattitaidosta. Mutta täällä live-musikaalimaailmassa se vaan ei puhuttele. Minua. Oletettavasti olen oppositiossa tämän mielipiteen kanssa.
Eli siis kyllä suosittelen, jos on neitseellinen tämän teoksen suhteen tai yleisesti pitää Disney-meiningeistä ja jos ei sada ja varsinkin jos saa paikan edempää niin ehkä äänentoistokin toimii. Onko muilla kokemuksia ja näkemyksiä?
