Tampereen Työväen Teatteri: Käräjät

Markus Nummen kirja oli meillä pian ilmestyttyään lukupiirissä, ja kyllähän siitä pidin minäkin, vaikka en ihan samaan kansalliseen joukkohurmokseen yltänyt kuin somen perusteella moni muu. Niinpä oli hieno mennä katsomaan tätä näytelmäversiota vailla ennakko-odotuksia.

Jälleen kerran onnistunut käsiohjelma alusti taustaa. Käräjät on TTT:n 125v juhlanäytelmä, ja sikäli ympyrä sulkeutuu, että TTT:n ensimmäinen näytelmä oli Minna Canthin Anna-Liisa, joka myöskin käsittelee naisen mahdollisuuksia ja yhteiskunnan asenteita ei-toivotun raskauden yhteydessä sata vuotta sitten.

Siitähän tässäkin on kyse, 30-luvun lopulla pohjalaisessa pikkupitäjässä tapahtuneiden sikiönlähdetysten selvittelystä. Syyllisten löytämisestä ja tuomitsemisesta käräjillä. Lähes koko kylä on tavalla tai toisella kuultavana ja sekaantunut toimintaan. Todella monen ihmisen ja perheen toimintakyky ja joltinenkin hyvinvointi on vuosikausia ollut riippuvaista sikiönlähdettäjän antamasta avusta. Asioista kuitenkin vaietaan, koska vanhoja perinteitä noudattaen yhtäältä kaiken peittävä häpeä ja toisaalta tekopyhyys, vahvemman valta ohjaavat ihmisten elämää.

Läpi koko näytelmän kulkee Vilja-tädin, paikallisen kylähullun kohtalo. Traumaattisten nuoruudenkokemusten vuoksi hän ei ole vuosikymmeniin uskaltanut poistua koululta, veljensä talosta, mutta sieltä hän näkee kaikkien liikkeet ja kylän tapahtumat. Oikeastaan Viljan puheiden vuoksi koko sikiölähdetysten selvittely on käynnistynytkin. Sari Mällinen esittää todella uskottavasti vanhan Viljan roolin, hän on koko näytelmän ajan etunäyttämön keskellä omassa maailmassaan. Höpöttää yksinään ja kommentoi tapahtumia, mutta myös kuuntelee muita, jotka tulevat purkamaan sydäntään ja ajatuksiaan syyntakeettomalle ja siksi luotettavalle ja ymmärtäväiselle Viljalle.

Mahdollisia rikoksia tulee paikallisen poliisin avuksi tutkimaan Vaasasta lääninetsivä Juho Iivonen (Verneri Lilja), kirkasotsainen, oikeaan pyrkivä mutta vääryyden tunnistava nuori mies. Julkisessa toimessa on pakko vetää asiallista virallista linjaa, mutta sisäinen ristiriita on vaikea, ja Lilja tuo tämän hienosti mutta pienieleisesti esiin. Todella rakastettava hahmo näytelmässä, vaikka kirjassa minulle näyttäytyi enemmänkin vähän hölmönä tosikkona.

Puoli pitäjää tuomitaan rangaistuksiin. Sikiölähdetysten lisäksi oikeutta käydään kuitenkin myös ison talon isäntää vastaan nuoren elättinsä, Inkerin, raiskauksesta. Asiahan on ilmiselvä, mutta sana sanaa vastaan tilanteessa oikeuden kädet on sidottu, vaikka lääninetsivä parhaansa yrittääkin. Tapahtumat eskaloituvat ja asioita selviää perusteellisemminkin.

Nuoren Viljan elämä, onni ja tragedia avautuvat pala kerrallaan lyhyinä pätkinä sopivissa kohdissa. Ripillepääsystä alkava elämän odotus, rakastuminen ja hetki ennen onnea on ihanaa katsottavaa. Itkettää tätä kirjoittaessakin. Moni asia saa selityksensä kun Viljan tarina aukeaa. Anne-Mari Alaspää esittää Viljaa todella liikuttavasti, ja tulkitsee myös Inkerin roolin uskottavasti ja sydäntäsärkevästi.

Lavalla lisäksi Mika Honkanen, Emmi Kaislakari, Janne Kallioniemi, Petra Karjalainen, Heidi Kiviharju, Maija Lang, Samuli Muje, Jyrki Mänttäri, Saska Pulkkinen, Vili Saarela, Miia Selin. Kaikki tekevät aivan loistavaa työtä, useat vaikka kuinka monessa roolissa. Voin ymmärtää, että jotakuta katsojaa voi hämmentää, että kuka nyt olikaan kuka. Mutta se oli ole tärkeää. Oleellista on nimenomaan se väenpaljous, että totta tosiaan koko kylä on siellä mukana säätämässä. Toki joitakin liikuttavia ja tärkeitä ihmiskohtaloita sieltä nousee: sikiönlähdettäjä, Viljan lapsuudenystävä Karoliina Suomaa (Petra Karjalainen), Inkerin äiti, vahvatahtoinen ja elämännälkäinen Hanna (Emmi Kaislakari), paikallinen poliisi (Jyrki Mänttäri), joka on myös leski ja ulkopuoliseksi jäävän Maijan (Maija Lang) isä.

Musiikki on näytelmässä aivan huikeaa. Se on taustalla niin jotenkin itsestäänselvän oikeaa, että vasta kun asiaa erikseen ajattelee, tajuaa, että kaiken tekee urkuharmoninsa takaa käsittämättömän taitavasti laulava Petra Poutanen. Sen lisäksi Anne-Mari Alaspää tulkitsee kauniisti pari hienosti sovitettua biisiä. Vili Saarelan ihanalla ja suvereenilla äänellään a cappellana vetämä saksalainen laulu symboloi sotaa edeltävän ajan Suomen yltiöisänmaallista hurmosta.

Lavastus on melko pelkistettyä, mutta juuri sellaisena toimivaa, ja valot täydentävät sitä loistavasti. Melko vähäeleiset koreografiat tuovat lisäarvoa juuri tähän visuaaliseen kehykseen. Sirkku Peltolan käsikirjoitus ja ohjaus ovat todella oikein, hän on sinänsä ihan hienosta kirjasta luonut suurteoksen.

Kaiken kaikkiaan siis todella vaikuttava esitys. Jotenkin niin järisyttävä, että vaikka monomaniaan taipuvainen olenkin, niin kovin nopeasti en pysty katsomaan uudestaan. Ehkä joskus myöhemmin. Onneksi lopetus oli jotenkin puhdistava, että aivan tolaltaan itkeneenä ei tarvinnut katsomosta poistua. Mutta siis todellakin suosittelen.